Jo perinteeksi muodostunut keskitalven hiihtoretki suuntautui tänä vuonna Ilomantsiin Koitajoen natura-alueen ja Koivusuon luonnonpuiston maisemiin. Neljättä kertaa järjestetty retki oli jälleen suosittu: mukaan lähti 11 innokasta retkeilijää, osa ensikertalaisia ja osa kokeneita talviretkeilijöitä.
Saavuimme perille Koitajoen varteen iltapäivällä. Tykkylumi koristi puita leiripaikkamme ympäristössä ja kevyttä lumihilettä sateli hiljalleen. Valoisaa aikaa oli vielä pari tuntia jäljellä.
Kamiinalla varustettu kymppitelttamme oli nopeasti pystyssä ja ilta kului lähinnä nuotiolla istuessa ja päivällistä kokatessa. Innokkaimmat eivät malttaneet pysyä leirissä vaan hiihtivät pienen lenkin otsalampun valossa. Teltassa oli mukavan lämmintä, vaikka ulkona oli toistakymmentä astetta pakkasta - paitsi kylmässä pikkuteltassa, jossa kolme hurjinta retkeilijää yöpyi.
Suuntana Koivusuo
Pakkanen kiristyi. Pilvipeite oli rakoillut yön aikana ja aamulla taivas oli jo lähes pilvetön. Kömmimme ulos teltasta aamuhämärissä tavoitteenamme lähteä matkaan ennen auringonnousua. Ensimmäinen ryhmä olikin suksilla melko varhain, jälkimmäisen jättäessä leirin vasta klo 9.45.
Ensimmäisen hiihtopäivän suuntana oli Koivusuon luonnonpuiston aavat suoaukeat ja suojaisat metsäsaarekkeet loivine vaaroineen. Nouseva aurinko kultasi luonnonkauniin maiseman ja pohjantikka nakutti mäntyä aivan reittimme varrella.
Pysähdyimme juomatauolle Pirhun historiallisen metsänvartijatilan pihapiiriin. Koivut olivat paksun tykkykerroksen peitossa ja valaistus uskomattoman kaunis.
20 asteen pakkasessa ei pitkiä taukoja voinut pitää. Lounasta söimme pikaisesti metsän suojissa. Osa jatkoi matkaa kohti leiriä, toiset hiihtivät vielä eteenpäin. Pian vastaan tuli ensimmäinen ryhmä, joka oli kääntynyt takaisin luonnonpuiston rajalla. Valoisa aika alkoi jo käydä vähiin. Siitä huolimatta kolmen hengen porukka päätti hiihtää kiertoreittiä, jottei tarvitsisi palata samaa latua takaisin.
Luonnonpuiston rajalta alkoi hakkuuaukea. Sen ylittäminen olisi ollut työlästä ja niinpä hiihdimme aukean laitaa umpihangessa. Pian eteen tuli tie, jota reunustivat keltaisella merkityt paalut - rajavyöhyke.
Suomaisemat olivat kauniita myös illan hämärtyessä ja valaistuksen muuttuessa violettiin vivahtavaksi.
Kiersimme puistoa reunustavia teitä pitkin takaisin Pirhun tilalle ja siitä tuttua latua leiriin. Perille tullessamme oli jo lähes pimeää. Horisontin yllä näkyi pilviä, jotka näyttivät peittävän pian koko taivaan.
Pilvet kuitenkin hälvenivät ja taivas kirkastui. Laitoimme päivällistä nuotion ääressä ja ihailimme samalla tähtitaivasta.
Linnunrata näkyi hyvin valosaasteettomassa ympäristössä. Kuvan oikeassa laidassa Andromedan galaksi.
Tähdet näkyivät parhaiten avosuolta, joten sinne oli mentävä. Parin kilometrin hiihtelyn jälkeen yläpuolellamme kaartui sysimusta taivas miljoonine tähtineen. Pohjoisen taivaanrannan yllä kajasti vihreää kajoa: revontulia!
Kohti itää
Aamulla suurin osa porukasta oli varhain liikkeellä: suuntana oli EU:n itäisin piste kymmenen kilometrin päässä. Sää oli jälleen kaunis, mutta hyytävän kylmä.
Hiihto sujui nopeasti tietä pitkin. Matkalla koukkasimme Lahnavaaran vanhaan metsään ihailemaan kelohonkia ja kynttiläkuusia.
Rajavyöhyke reunusti tietä molemmilta puolilta, mutta itse Itäpiste on nykyään sen ulkopuolella. Rajavartija tuli vastaan ja kyseli kuulumisiamme leppoisalla itäsuomalaisella murteella. Mies kertoi, että lähistöllä oli nähty suden jäljet pari viikkoa sitten.
Saavuimme Itäpisteelle Virmajärven rannalle puoliltapäivin. Tuulinen paikka, mutta näkymä oli kaunis. Ei tainnut lumi olla valkoisempaa itänaapurin puolella. Pikaisen lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa - länteen päin.
Rajapaalut pienellä luodolla Virmajärven keskellä.
Tauon paikka.
Paluumatkalla poikkesimme uudelleen Lahnavaaran metsään, tosin hieman eri kohdasta. Auringonvalo siivilöityi puiden välistä luoden metsään taianomaisen tunnelman. Ihailimme hetkisen metsän kauneutta ja ihmettelimme komeaa tervaskantoa.
Palasimme leiriin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Vaihdoimme kuulumisia toisen ryhmän kanssa, joka oli hiihdellyt Koitajoen vartta etelään. Päivällisen jälkeen oli taas lähdettävä suolle katselemaan tähtitaivasta. Vastaavaa herkkua ei valosaasteen keskellä pääse koskaan näkemään.
Luonto esitti jälleen parastaan. Säkenöivän tähtitaivaan ohella saimme katsella revontulinäytelmää. Vihreä nauha liikkui pohjoisella taivaalla välillä kirkastuen ja oli siinä tällä kertaa mukana vähän punaistakin sävyä. Näytös ei kestänyt kauaa, mutta eipä suolla olisi pitkään voinutkaan viipyä. Kylmä alkoi hiipiä sormiin ja varpaisiin.
Jäähyväiset
Viimeinen päivä kului mutkittelevan Koitajoen varrella. Pienipiirteinen, kumpuileva maasto asetti haasteita hiihtäjille, mutta selvisimme ilman suurempia vaurioita. Sää oli nyt leudompi, pakkasta oli enää kymmenisen astetta. Mukavamman sään hintana oli kauniin valon menetys: oli pilvistä.
Pian oli palattava leiriin, jotta ehdimme ajoissa taksiin. Oli jätettävä hyvästit Ilomantsin erämaalle.
Sydäntalvi on retkeilyn kannalta haastava, mutta sitäkin palkitsevampi vuodenaika. Sen taikaa ei voi kuvata sanoin eikä kuvin: se on jokaisen koettava itse.
Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta